Pelaamattomuuspäiväkirja osa 2

Välittömästi romahduksen jälkeen hain turvaa peliriippuvuusfoorumista. Kävin siellä enimmäkseen lukemassa muiden tarinoita, ei tuntunut luontaiselta kirjoittaa paljon mitään. Välillä kävin "ilmoittamassa" että kaikki ok. Meni reilu kaksi viikkoa ennen kuin seuraavan kerran sain purettua asioita.

________________________________________________

Täällä käyn melkeinpä päivittäin lukemassa uudet viestit, mutta en ole mitään saanut kirjoitettua (mukamas kiire).
Pelihimoa ei ole ollut. Sisäista tutkistelua sitäkin enemmän. Olen pohtinut omaa pelaamistani mahdollisimman objektiivisesti, jonkunlainen tyyneys ja tyytyväisyys alkaa jälleen valtaamaan alaa siltä kuluttavalta himolta. Morkkiksen ja häpeän tunteet, muiden vastaavien lailla, hälventyvät, ja tilalle tulee hyväksyminen ja nöyrtyminen, kiitos siitä. Se helpottaa muistamaan sen tosiasian, että oikea minä ei ole sellainen, joka haluaa tuhota elämänsä vihan, pelon, ahdistuksen, epätoivon ja häpeän ympäröiminä. Oikea minä toimii vastuullisesti, on avoin ja rehellinen, kykenee iloitsemaan omasta ja muiden puolesta, saattaa olla impulsiivinen mutta ei antaudu sen vietäväksi, jne. Jostain syystä oikea minäni vaihtui naamariminään kevään aikana. Nyt aion lunastaa oman paikkani eläen sellaista elämää jota ansaitsen. (29.5.2011)

Kuten aiemmin olin todennut, ensimmäiset päivät menivät ilman pelkoa peleistä. Ensinnäkin, olin pelannut rahani, enkä pystynyt siirtämään virtuaalisti mistään rahaa pelitileille. Seuraava tilipäivä olisi vasta kahden päivän kuluttua tämän tekstin kirjoittamisesta.
Koska pelaamisen mahdollisuutta ei oikeastaan ollut, olin saanut tilaisuuden aloittaa itseni kohtaaminen. Morkkis joka pelaamisesta tulee on aivan kamala. Se on painajainen joka ei lopu ja jota ei pääse karkuun. Siihen auttaisi vain pelaaminen. Vähän kuin alkoholin kanssa, morkkis on vain kohdattava jos ei ota korjaussarjaa päälle.
Olin ymmärtänyt että jotenkin olin hukannut itseni ja omat arvoni. Vaivihkaa olin ajautunut sellaiseen kapeaan ajatustapaan joka lopulta mahdollisti pelaamisen.

 _______________________________________________

Pelaaminen ei ole rangaistus, mutta se on minunlaiselleni tietoinen väärä valinta. Jokaisen päivän loppuessa ihmisen tulisi olla sujut itsensä kanssa siihen asti elettyyn elämäänsä ja/tai tekemiinsä valintoihin, jos se päivä jäisikin viimeiseksi. Sanomattakin selvää on, että olen lopettanut monen monta päivää kertakaikkisen surkeana ihmisrauniona. Iloitsen siitä, että nyt, kun menen nukkumaan, teen sen taas himpun verran tasaisempana kuin eilen. Vielä x päivää mietiskelyä ja henkisen kuonan ulostamista, ja voin sanoa täällä julkisesti että olen jälleen sujut itseni kanssa. Suunta on oikea ja näin jatketaan.

Kiitos kiitos kiitos! (29.5.2011)

Riippuvainen helposti ajautuu miettimään että riippuvainen toiminta, oli se sitten pelaamista, juomista tai jotain muuta, on rangaistus jostakin. Että henkilö itse on paha ja riippuvaisena eläminen on kohtalo jolle ei voi mitään. Tiedostin sen että näin ei ole, ja hyväksyin sen että olin aina nimenomaan valinnut pelaamisen.
Valitseminen. Useinhan pelihetket alkoivat hyvinkin spontaanisti, siinä hetkessä ei valita että pelaisiko vai eikö pelaisi. Silti, se mielentila joka mahdollistaa pelaamisen, on yhtä suurta valintaa. Aivan kuten on sen mielentilan haku jossa ollaan pelaamatta. Päätin että olen valinnut pelata. Tällä tavalla saatoin kannustaa itseäni siihen että voin myös valita toisin. Riippuvaisena oleminen ei olisi siis kohtaloa jota ei voi välttää, vaan enemmänkin taipumus jonka kanssa voi oppia elämään valitsemalla oikein.
Olin päättänyt olla omien elämänarvojeni arvoinen. Elää sellaista elämää jota haluaisin kaikkien elävän. Itseään toteuttavaa, kannustavaa ja miellyttävää elämää. Tässä vaiheessa innostus oli suuri ja sain kipinää erilaisista elämänhallintaan ja positiivisuuteen liittyvistä kirjoista ja teksteistä.